Mää hoidan! Ehkä.

Laskettua aikaa (tai mitään sinne päinkään) ei adoptio-odottajalle meidän kontaktissamme anneta. Lapsen ja vanhempien yhdistäminen on sisältölähtöistä työtä, mikä tarkoittaa ettei vuoronumeroita ole. Lapsi tulee kun tulee, jos tulee.

Siitä huolimatta huomaan laskevani, jotain. Työkokouksessa suunnittelen vuoden 2020 syksyä ja lupaudun kaikkeen tietäen, etten ehkä ole silloin töissä. Vihjaan kollegoille, että kenties vuosittainen, valtakunnallinen projektini on seuraavaksi jonkun työtoverin hartioilla, sillä uunituoreen sijaisen vastuulle sitä ei voi laittaa.

Ystävä kysyy, miten sijaisuuteni järjestetään kun jään kotiin. Hän tietää, että teen työtä, jonka oppimisessa yksi vanhempainvapaa menee hujauksessa. Ilman lisäkoulutusta hommaan pystyviä sijaisia ei ole todennäköisesti ole olemassakaan. ”Not my business”, vastaan rakentavasti. Kyllä tekijä aina löytyy, olenhan minäkin tämän oppinut. Siperia opettaa, huku tai ui, mitä näitä nyt on. Intressini on seuraavaksi saada yhdelle lapselle hyvä lapsuus, siihen verrattuna kiinnostavatkin työt tuntuvat kovin toissijaisilta. Ennen en tätä ymmärtänyt (työ on aina ollut elämäni suurimpia intohimoja), mutta nyt kaikki on toisin. Jo nyt, vaikkei lasta vielä ole. Pitkä odotus tekee tehtävänsä.

Jos lapsi ei tule vuonna 2020, pettymys on selviö. Odotan lasta, odotan vanhempainvapaata, odotan kotonaoloa.

(Huomaako muuten tekstistä, että kirjoitan tätä junassa kahden intensiivisen kokouspäivän jälkeen, nälkäisenä ja väsyneenä?)

Mainokset

Adoptio-odottajan hankinnat

Eräänä pakkasenpuremana vapaapäivänä aloin etsiä netistä kattavaa listaa siitä, mitä kaikkea taaperoa odottavalla olisi syytä olla kodissaan, kun lapsi tulee kotiin. Tätä edelsi tietysti puolen päivän nautiskeleva kirpparikierros, josta mukaan tarttui pari lastenkirjaa ja muutama iloisenvärinen vaatekappale (lähinnä omaksi iloksi, enhän edes tiedä lapsen kokoa vielä). Oikein käyttökelpoista listaa en löytänyt, joten päätin koota sellaisen itse. Jos huomaat jotain puuttuvan, vinkkaa – täydennän mielelläni!

– Nukkuminen: sänky (pinna- vai lastensänky?), peitto, tyyny, vuodevaatteet, muovitettu lakana/patjansuoja

– Vaatetus: vuodenajasta ja iästä riippuen esim. kirpparilta pieni valikoima vaatteita ylös, alas, ulos, sisälle ja yöksi. Kun selviää, mikä juuri tällä lapsella toimii pukeutumisessa ja elämässä muutenkin, lisää niitä.

– Ruoka-asiat: pari lautasta, lasten aterimet, (nokka)muki, kenties tuttipulloja, syöttötuoli/lastentuoli

– Hygieniatarvikkeet: hammasharja, -tahna, hiusharja/kampa, kirvelemätön shampoo, jokin voide (hyvänä pitämiseen ja rasvaukseen), kylpytakki (meillä, koska kerrostalon saunavuoroille vaeltaminen), kylpyamme, kuumemittari, vaippoja, potta/vessanpöntön supistaja

– Viihde:  leluja, kuten pehmoja/ensinukke/Duploja, kirjoja, jokunen DVD, palapelejä, tutti

– Liikkuminen: rattaat/jokin kantosysteemi, turvaistuin autoon, turvaistuin pyörään, yövalo, koroke lavuaarin eteen

– Turvallisuusbonus: pari turvalukkoa kaapinoviin (jos touhukas taapero levittää heti kaiken lattialle eikä yhteinen kielikään vielä aukene), pistorasiatulppia

Epäodotusta

Paperit ovat olleet matkalla kohdemaahan jo kuukauden. Kai ne sentään ovat päässeet perille tässä ajassa? Odotamme viranomaisvahvistusta stoalaisin mielin, kuin kevättä: joskus se vielä tulee, aikanaan. Periaatteessa tämä kohdemaa vahvistaa meidän hyväksymisemme hakijarosteriin neljän kuukauden sisällä papereiden lähettämisestä.

Käsillä on jälleen odotuksen vaihe, jonka olemassaolosta ei voinut tietää etukäteen. Hakemusta kerätessämme laskimme, milloin lapsiesitys voisi aikaisintaan tulla, mutta nyt emme enää laske. Kunhan tulee joskus. Kerroimme vanhemmillemme tuon aikaisimman mahdollisen saapumisajan, ja se on luonnollisesti piirtynyt heidän mieleensä lapsen saapumisaikana. Kovin ymmärrettävää: muiden kuin tässä prosessissa olevien ei voi olettaa sisäistävän sen epävarmaa ja toistuvasti käsistä lipeävää luonnetta. Emme mekään pohjimmiltaan ymmärrä (prosessissa on aivan liikaa epäselvyyttä ja ennakoimattomia muuttujia), mutta sentään tiedostamme tuon hähmäisyyden olemassaolon. Ja sen, että jälleen kerran me odotamme, mutta emme vieläkään lapsitietoa.

Tämän verran uskallan tässä vaiheessa sanoa: jos sinulla on lainmukaiseen kattoikään eli 50 vuoden rajapyykille matkaa vain kaksi tai kolme vuotta, et taida ehtiä adoptiojunaan. Me olemme tällä haavaa nopeimmin vetävässä kontaktissa eikä mitään ylimääräisiä viivytyksiä ei ole tapahtunut, mutta helmikuussa tuli täyteen kaksi vuotta adoptioinfoon ilmoittautumisesta lukien.

Mies on viikon työmatkalla, ja minä katson jälkeen kerran sunnuntaiaamuna Areenasta Kelvolliset vanhemmat -dokumentin. Se valaa uskoa: Kyllä tämä tästä.

Panda rintarepussa

Lähdemme miehen kanssa kodinkonekauppaan. Matkan varrella on tutuksi käynyt lastentarvikekirpputori, jonka pihaan päätän yllättäen kääntää auton. Mies ihmettelee, mutta tulee mukaan vastustelematta. Teemme kierroksen myymälässä kumpikin omaan tahtiimme, erikseen. Tutkittuaan tarjontaa  mies tulee ällistyneesti hymyillen luokseni:  Näin hyvää tavaraa ja melkein ilmaiseksi, eihän sille lapselle ole järkeä ostaa mitään uutena!

Naureskellen vaellamme kantovälineosastolle. Sieltä löytyy paketistaan käyttämätön Manducan kantoreppu, joka kokonsa puolesta riittää kahteenkymmeneen kiloon asti. Olen katsellut samaa reppua käytettynä netistä paljon kalliimmalla. Avulias myyjä liittyy seuraan ja tiedustelee, minkä ikäiselle lapselle kantovälinettä harkitaan. Tuntuu hassulta vastata, etten tiedä. Myyjä esittelee enempää kyselemättä vaihtoehtoja, mutta pitäydymme Manducassa.

Kotona sovitamme reppua molemmille. Tungen sen sisään pehmopandan, jota kanniskelen kokeeksi ympäri asuntoa. Tuntuu kuin lapsi olisi hetken vähän lähempänä, kuin beige reppu loisi välillemme jonkin kosmisen yhteyden.

Vielä joskus juuri tässä repussa istuu lapsi ja meistä tulee kolmen hengen perhe.

Painajainen

Pari viikkoa sitten kirjoitin koosteen adoptio-odottajan peloista. Yksi olennainen jäi kuitenkin kirjoittamatta listaan – ehkä pahin kaikista, niin paha ettei sitä oikein edes kestä ajatella. Jos sen päästääkin epähuomiossa mieleensä, haluaa sen siirtää sivuun mahdollisimman äkkiä.

Jos adoptio menee kesken. Jos toinen meistä kahdesta vaikka sairastuu.

Tätä olen viime päivät pohtinut, sillä viikkokausia jatkunut flunssa sai viimein hankkiutumaan lääkärille, joka puolestaan antoi lähetteen verikokeisiin. Terveyden, lapsen ja jokin yleinen toivon menettämisen pelko sai ristimään kädet muutamaankin otteeseen ennen tulosten saamista. Taisin jopa harrastaa lapsuudesta tuttua kaupankäyntiä: jos nyt hoidat tämän, minä kyllä…

Tulokset olivat ok, enkä enää muista mitä yläkerran suuntaan hädissäni lupasin. Ehkä lahjoitan rahaa ilmastonmuutoksen torjuntaan tai Yhteisvastuukeräykseen, sillä kiitollisuus puhtaista papereista on suuri. Sitkeä flunssa siis vain. Kuulemma.

Kiitos tuntuu nyt aivan liian pliisulta sanalta.

Tässä prosessissa on paljon pelissä. Koko ajan. Liikun tavallista enemmän junalla (turvallisuus), syön monipuolisesti (terveys), halailen puolisoa (parisuhde), sijoitan varovasti ja vain etf-rahastoihin (talous). Näistä minkään ei kestä notkahtaa, sillä yhden myötä vaakalaudalla on niin paljon. Ja tämä koskee meitä molempia: puoliso on tässä prosessi ihan yhtä raskaana kuin minäkin.

Käsien ristimisen jatkunee vastaisuudessakin.

Hakemus matkalla kohdemaahan

Väliaikatieto:

Paperit lähtevät matkaan. Helsingissä ne viipyivät lähes kaksi kuukautta (jälleen yksi odotuksen vaihe, josta ei voinut etukäteen tietää). Seuraavaksi odotamme kohdemaan viranomaisten hyväksyntää, jotta pääsisimme vihdoin siihen vaiheeseen, jonka adoption ulkopuolisetkin tuntevat: odottamaan puhelimen soimista. Tähän vaiheeseen, jossa kelpoisuutemme jälkeen arvioidaan,menee useampi kuukausi. Tähänkin. Ja pelottaa, taas kerran. Jos olemmekin kohdemaalle liian lihavia ja vanhoja?

Koska ihan pian ei siis tapahdu mitään, on kalenteri jälleen tukossa töistä ja lomasuunnitelmat lentolippuineen ja teltanlainaussopimuksineen valmiina. Taas. Onneksi mieli on valoisa: kevät tulee ja (tähän sarkastinen hymy) pian varmaan seuraava palvelunantajan laskukin.

Adoptio-odottajan pelot

Yksi seuraamistani blogeista on Valeäiti. Hanne kertoi vastikään heille tulossa olevasta Kolmosesta, ja uusimmassa postauksessaan hän listasi alkuraskauden pelkoja.

Oi Hanne! Ei tämä varmasti sinua lohduta, mutta kyllä täälläkin pelottaa. Raskausarvet eivät sentään ole käyneet mielessä, mutta suunnilleen kaikki muu mahdollinen kyllä.

Pelottaa ainakin:

Parisuhteen puolesta. Mitä jos maailman tärkein ihmissuhde joutuu lapsen tultua sellaiseen mankeliin, ettei siitä selvitä? Jos kotityöt menevät huonoon uusjakoon ja alamme riidellä arkisista asioista. Jos emme enää jaksa tai edes halua nähdä toisiamme myönteisessä valossa, samalla puolella. Jos eroamme.

Lapsen puolesta. Jos aiheutamme vain lisää taakkaa lapselle tuomalla hänet maailman toiselle puolelle, jos (kun) hän kohtaa rasismia. Jos hänen elämästään tulee kohtuuttoman vaikeaa. Jos hän ei koskaan tunne kuuluvansa Suomeen eikä perheeseemme. Jos hänen elämäänsä värittää ikävä, masennus, epävarmuus, epämääräinen viha.

Omasta puolesta. Jos pää ei kestä, jos selkä ei kestä (ne treenivinkit isomman lapsen odottajalle ovat edelleen kirjoittamatta), jos en enää nauti elämästäni, jos kadun. Tuo viimeinen on niin paha ajatus, ettei sitä melkein halua edes kirjoittaa tänne. Jos kaikki vain menee huonosti?