Onko adoptiohakija asiakas?

Puoliso soittaa palvelunantajan maavastaavalle uudelleen.  Tällä kertaa hän vastaa. Kuulen puhelimesta miten ääni puhuu ja puhuu mutta ei vastaa puolison kysymyksiin. Turhauttavaa. Onkohan hän puhunut lämpimikseen tähänkin asti? Siltä alkaa vaikuttaa, kun viimein selviää että hän on saanut kaipaamamme tiedon melkein kaksi viikkoa sitten. Hän ei siis vain ole ilmoittanut meille ettemme saa lähettää hakemusta vielä tänä vuonna. Mies kertoo äänelle meidän hankkineen näissä viikoissa kaikki asiakirjat. Ääni puhelimessa kuulostaa epäuskoiselta.  Todellako? Niin vastaa mies, niin meitä ohjeistettiin.

Kaikki juokseminen ja ryntäily on ollut turhaa.

Paperit ovat nyt kuitenkin koossa. Siitä olemme tyytyväisiä ja helpottuneitakin.

Mainokset

Sielujen toiviotie

Viimeiset lausunnot antavat odottaa itseään, ja alamme ymmärtää, etteivät paperit liikahda ennen joulua minnekään. Ainakaan Suomen ulkopuolelle. Palvelunantaja ei ole ilmoittanut, olisiko se edes teoriassa mahdollista: kohdemaa on tehnyt päätöksensä viime viikolla, mutta joko palvelunantaja ei ole saanut sitä tietoonsa tai sitten ilmoittaminen meille on jäänyt muiden asioiden alle. Puoliso soittaa maavastaavalle, mutta hän ei vastaa. Eipä sillä, eihän sitä yhtä lausuntoakaan vielä ole. Senkin piti tulla jo.

Adoptioprosessi kasvattaa kärsivällisyyttä ja nöyryyttä enemmän kuin mikään aiemmin kokemani. Askel kerrallaan -ajattelu imeytyy selkärankaan, kun peruskokemus kaikesta on se, että omat vaikutusmahdollisuudet ovat minimissä. Toki tilanne olisi sama lapsettomuushoidoissa -joista meillä on kokemusperäistä tietoa vain ystävien kautta- joten tilanne ei ole ainutlaatuinen. Uusi lääke, uusi kierto – uusi neuvontatapaaminen, uusi todistus… vaiheet, odottaminen, vallan luovuttaminen itseltä pois (tässä asiassa se ei kyllä ole itsellä koskaan ollutkaan, toisin kuin joku joskus ehkä on luullut), prosessin tietoinen unohtaminen kun mitään ei tapahdu, mielenrauhan etsiminen sieltä mistä sen löytää.

Nyt mielenrauha asuu työnteossa, kuntosalilla ja tammikuussa  siintävässä lomassa etelän lämmössä. Kohde on jälleen yksi niistä, joihin ei lasten kanssa tulisi lähdettyä. Kunpa saisikin suunnitella jo Kanarian reissua ja Bamse-hotellia!

Erään t-lomakkeen tarina

Päivä 1: Nettiajanvaraus, lisätiedoiksi ”t-lomake, engl.”

Päivä 4: Käynti lääkärillä. Lääkäri on iloinen ja tehokas, kertoo tehneensä näitä ennenkin. Englanninkielistä lomaketta ei ole, mutta lääkäri ottaa tiedot ylös ja lupaa toimittaa  valmiin todistuksen asiakaspalvelupisteeseen saman viikon aikana.

Päivä 6: Viesti sähköpostissa: valmista on!

Päivä 7: Haen lomakkeen ja huomaan heti, että muutama tieto puuttuu. Sähköposti lääkärille: voisitko täydentää?

Päivä 8: Vastaus tulee: juu täydennän, mutta koska on vajaa työviikko, tässä menee jokunen päivä.

Päivä 12: Työpäivän aikana lääkäri on koettanut tavoittaa. Sähköpostissa on viesti: en voi laittaa tähän näköäsi ilman silmälaseja, koska tuota tietoa ei ole missään. Lähetän vastaukseksi  optikon tekemän, parin kuukauden takaisen silmälasimääräyksen: auttaako tämä?

Päivä 13: Todistuksen voi hakea, ilmoittaa lääkäri. Ai niin, todistuksessa on sitten sv-leima, jossa on hänen entinen sukunimensä, ei kai se haittaa? Saattaa se haitata, vastaan, ja lupaan selvittää asiaa.

Päivä 14: Soitan maistraattiin. Kuis on, haittaako että lääkärillä on vanhalla sukunimellä oleva sv-leima? Asiakaspalvelija ei tiedä, mutta lupaa selvittää asiaa. Tunnin kuluttua soi puhelin: haittaa se. Lääkärin on joko käytävä itse maistraatissa allekirjoittamassa paperi ja tilattava virkatodistus tätä varten, tai hankittava uusi leima.

Päivä 15: Soitan lääkärille ja kerron, ettei maistraatti hyväksy hänen todistustaan. ”Leimasin sen aika epäselvästi, sen pitäisi kyllä mennä läpi. Minkä minä sille voin että nimi on vaihtunut?”, vastaa lääkäri. Haen lomakkeen asiakaspalvelusta, huomaan nimen erottuvan edelleen varsin selvästi ja varaan samalta istumalta ajan toiselle lääkärille. Sen saa seuraavalle päivälle. Sen jälkeen menen kotiin ja kasaan itseäni nenäliina kädessä tunnin ajan peiton alla. Miten tämä voi olla näin työlästä?

Päivä 16: Toinen lääkäri hymyilee empaattisesti, ei kysele turhia (kasvoiltani taitaa näkyä, että kärsivällisyyttä on nyt koeteltu), kopioi kollegansa täyttämät tiedot uudelle lomakkeelle, allekirjoittaa ja leimaa sen. Asiakaspalvelija laittaa kylkeen vielä lääkäriaseman leiman, sekin vaaditaan.

Valmis.

Keräilysarja, osa 1

Psykologi kirjoittaa lausuntonsa valmiiksi toisen tapaamisen päätteeksi meidän odottaessamme samassa huoneessa. Haemme yhdessä käännöksiä hankalille sanoille, sillä hän kirjoittaa lausunnon suoraan englanniksi. Sentään joku tekee jotakin ihan vain helpottaakseen meidän elämäämme, käy mielessä. Kätellessämme lähtiäisiksi lupaamme lähettää kuvan, kun lapsi on sylissä.

Kalenterissa siintää tapaaminen uuden sosiaalityöntekijän kanssa, ja yksistään sen sopiminen vaati aika monta sähköpostiaviestiä. Puhelimeen uusi ihminen ei vastannut, vaikka jätin soittopyynnön. Ero vanhaan sosiaalityöntekijään on ensituntumalta melkoinen, ja joustavaa ja ystävälliseen sävyyn viestitellyttä edeltäjää on totisesti kaivattu.

Virkatodistukset ja rikosrekisteriotteet tulevat. Palkkatodistukset odottavat tulostamista sähköpostissa, mutta pankkitodistusta ei näy eikä kuulu. Verkkopalveluun sentään tulee viesti: ”Olen vienyt asiaanne eteenpäin. Todistus on maksullinen.”

Ensi viikolla saamme (kai) tietää, otetaanko hakemuksemme vastaan tänä vuonna.

Palvelukseen halutaan: psykologi

Papereiden kerääminen käy työstä, jota tehdään arkivapailla (TG että niitä on!) ja välillä työpäivän lomassakin. Kinkkisimmäksi osoittautuu psykologin löytäminen: lähetämme tiedustelut noin kymmeneen firmaan, ja saamme vastauksen kahdesta. Toinen kertoo, että ei ehdi ennen ensi vuoden syksyä (!), toinen pahoittelee ettei heillä hallita tämäntyyppistä arviointia. Palvelunantajan antamassa vinkkilistassa on yhden psykologin yhteystiedot, jolle puoliso soittaa. Psykologi tarjoaa heti laajaa, standardoitua testausta, jota on tehnyt ennenkin. Me haluamme suppeamman. Psykologi lupaa lähettää hinta-arvion sähköpostiin.

Kun seuraavana päivänä ei vielä ole tullut tarjoista, alan soitella läpi lähiseudun lääkärikeskuksia: onko teillä vanhemmuudesta jotain ymmärtävää psykologia? Yhdestä megafirmasta löytyy, mutta  juuri tämä  kyseinen psykologi tekee vain silloin tällöin iltakeikkaa eikä hänen kalenteriinsa mahdu uusia asiakkaita säällisessä ajassa. Kelpaisiko meille psykiatri? Heille kyllä löytyisi aikaa. Lupaamme harkita psykiatria, jos psykologia ei pian ala löytyä.

Kun tämä -ilmeisesti suuren kaupungin kahdesta mahdollisesta psykologista toinen- on löytynyt, googlaan hänet. Selviää, että hän tekee keikkoja myös pikkuisella lääkäriasemalla naapurikunnassa. Soitan sinne: hei, tämä on tarpeemme, tekeekö tämä psykologi teillä tällaista ja jos, saako aikaa seuraavien parin viikon sisään? Sihteeri lupaa soittaa psykologille ja kysyä. Muutaman tunnin kuluttua hän soittaa takaisin: kyllä tekee ja saa! Ilahdun. Paljonko hänen tuntiveloituksensa on, ja montako tuntia hän arvioi tähän tarvitsevansa? Sihteeri ei tiedä, ja koska en halua ostaa sikaa säkissä, hän lupaa selvittää senkin. Seuraavana päivänä puhelin soi, ja hinta ja tuntimäärät haarukoituvat kohdilleen (siis: palvelunantajan antamaan hinta-arvioon).

Vinkki kaikille alanvaihtajille: PsM.

Hymyä, ei riitä vielä!

”Ootko ikinä hankkinut lasta kuvaamalla? Meidän pitäisi näyttää nyt hoikilta ja rikkailta. Niin ja hampaiden ja kenkien pitää näkyä!”

Varaamme edullisesta mutta hyvänä pitämästämme kuvaamosta lyhyen kuvausajan. Kuvaaja on nuori nainen, joka innostuu asiasta ja tuomastamme rekvisiitasta: lippusukista ja lainakengistä. Esittelen puhelimesta vielä referenssikuvia, ja sen jälkeen kamera käy. Puoliso virittelee välillä rusettiaan suoraan, minä heiluttelen kimallekengistä vapautettuja varpaitani.

Nyt on kuvia: waiting for you -taululla ja ilman, istuen tuolilla ja lattialla, seisten, halaten ja nojaten. Hymyillen riittävän leveästi, toivottavasti. Keväältä on kuvia perheistä ja ystävistä, mutta tämä on eri asia. Me. Vanhemmat. Miehellä puku ja minulla hopeinen paita ja musta hame.

Tämä tavallinen torstai klo 15 on melkein pyhä päivä, käsillä kenties elämän tärkeimmät kuvat. Arki leikkaa vilahduksia väliin:  kuvaajan säätäessä valoja mies pohtii ehtiikö ajoissa työtapaamiseen (kuvaaja käyttää aiotun 20 minuutin sijaan meihin melkein tunnin) ja minä haaveilen nälkäisenä kanakeitosta iltapalaksi. Ulkona sataa vettä, ja autossa keskustelemme siitä, onko renkaissa keväällä jäljellä yhtään nastaa. Metafysiikkaakin käsitellään, BBC:n uutisia tunnistamattomista lentävistä esineistä.

Muistaisinpa tämän päivän.

Nippu

Lähetän palvelunantajallemme viestin: kun tietoa siitä, milloin saamme lähettää paperit, edelleen odotetaan, voimmeko tehdä mitään mikä edesauttaisi prosessia kun tieto joskus tulee?

Saan vastauksen nopeasti: tieto tulee kuukauden päästä, voitte koota paperit jo nyt. Jos saatte luvan lähettää paperit tänä vuonna, niiden on lähdettävä käytännössä heti luvan tultua, koska joulu lomineen lähestyy.

Vai niin. Varaamme saman tien (taas) lääkäriajat, lähetämme psykologifirmoille tarjouspyynnöt ja pyydämme ystäviltä suosituskirjeet, mutta riemastumisen ohella ärsyttää. Mitä jos en olisi kysynyt? Olisimmeko saaneet luvan lähettää paperit, mutta jääneet junasta sen vuoksi, että emme olisi ehtineet koota niitä tarpeeksi nopeasti? Missä on proaktiivisuus, kun prosessin palvelusta maksetaan se viisi tuhatta euroa?

Kauniiksi lopuksi: tarvitsemme uuden lausunnon neuvonnan antaneelta sosiaalityöntekijältä, joka on tietysti ehtinyt vaihtua. Psykologifirmat eivät vastaa tarjouspyyntöihin ja kaikki muukin on hidasta, takkuista tai molempia. Veli vaimoineen saa sentään nopeasti nimet varahuoltajasitoumukseen ja kaveri lainaa valikoiman lasten kenkiä valokuvaajaa varten. Voi rakkaat, tietäisittepä miten paljon arvoa niillä töppösillä ja papereilla on!