Mitä sinne kuuluu?

Vapaapäivät tuntuvat juuri nyt kovin pitkiltä. Surffaan netissä, pesen matkoilta kertynyttä pyykkiä, plaraan turhautuneena adoptiota käsitteleviä kirjoja. Kierrän kirpputoreja, katselen sillä sillä silmällä lastenvaatteita ja -kirjoja, välillä ostankin jotain. Mikään ei vaikuta ajan kulumiseen,  ja juuri nyt aika on kiinnostavinta mitä on. Ja työläintä.  Tai oikeastaan se, mitä aika vääjäämättä tuo tullessaan, on se mikä kiehtoo ja kauhistuttaa samaan aikaan.

Mitä lapselle tapahtui näinä hitaina viikkoina ja kuukausina? Mistä ruuasta hän piti? Puhuttiinko hänelle äidistä ja isästä, vaikkei vielä tiedetty keitä he ovat?  Vai vastako hän nyt syntyy?  Onko hän vielä biologisella äidillään? Osaako hän laulaa? Mistä väreistä hän pitää, ja saako hän itse valita vaatteensa aamuisin? Pitäisikö hän eilen löytämästäni turkoosista, omenakuvioisesta paidasta? Tai siitä oranssista bodysta, jossa on värikkäitä muffineja?

Pitääkö niitä tosiaan joskus joku?

Näinä päivinä
kohdemaan adoptioviranomaiset ovat käsitelleet meidän hakemuksemme. Odotamme tietoa siitä, lisätäänkö meidät odottajien listalle suoraan vai joudummeko lähettämään lisätietoa. Jännittäviä hetkiä, nämäkin.

Päätin heittäytyä villiksi ja lisätä tänne kuvan silloin tällöin. Kas tässä ensimmäinen, olkaa hyvä:

Sammakonreisiä lautasen reunalla

Adoptiolasta odottavat aikuiset eli tulevat vanhemmat saavat opetella vastaamaan monenlaisiin kysymyksiin ja kommentteihin. Kukaan ei tarkoita pahaa, mutta joskus ystävälliset kommentit kertovat vain niin suuresta tietämättömyydestä, että vastailu ja selittäminen tuntuvat ylivoimaisilta. Adoptioprosessi on  liian suuri ja monitahoinen pala avattavaksi muutaman lauseen mittaisessa kohtaamisessa, eikä siihen muutenkaan läheskään aina jaksa lähteä -ei, vaikka aikaa olisi ja kysyjää kiinnostaisikin.

Alla omat ”en jaksa selittää” -suosikkini. Löydätkö näistä itsesi vai ovatko omat kokemuksesi ja ajatuksesi ihan toisenlaisia?

1. ”Milloin se tulee?”  Vastaus: Kukaan ei todellakaan tiedä, ja se turhauttaa myös adoptiovanhempia. Meillä voi olla lapsiesityksen ajasta varovainen aavistus (tai sitten ei) jota emme ehkä halua kertoa, sillä prosessin vaiheita ja muuttujia on niin monia ja aika-arviot luistavat käsistä jatkuvasti. Kysy siis mieluummin, mitä adoptioprosesssille kuuluu tai missä vaiheessa sitä olemme nyt.

2. ”Miksette adoptoi Suomesta?” Vastaus: Koska kotimaisen lapsen odotus kestää niin kauan ja olemme siihen nähden jo vähän iäkkäitä. Tai: Koska se ei tunnu oikealta. Miksi sinä valitsit tuon puolison etkä naapurin Jannea?

3. ”Ne serkun naapurinkin adoptiolapset on niin reippaita!” Vastaus: No kiva. Tämän kommentin tarkoitus on varmasti rohkaista, mutta kiintymyssuhdeteoriansa lukeneet tulevat adoptiovanhemmat eivät todellakaan halua reipasta lasta. Google kertoo, miksi.

4. ”Tosi hienoa että adoptoitte!” Vastaus: Jaa-a. Ei tässä mitään gloriaa kerätä, vaan yritetään perheellistyä itselle sopivammalla tavalla, joten kehuminen tuntuu hiukan kiusalliselta. Adoptioon liittyy aina tragedia (joko lapsen tai vanhempien suunnalta, ehkä molempien). Ehkä siis haluat mieluummin osoittaa ilosi sanomalla vaikka ”onnea, teistä tulee varmasti hyvät vanhemmat”?

(Olisipa muuten mahtavaa jos joku sanoisi noin. Onkohan sen sanominen helpompaa biologista lasta odottaville?)

5. ”Onko se tyttö vai poika? Minkä ikäinen? Saisittepa pienen/tytön/terveen!”  Vastaus: Oh man, emme tiedä mitä sukupuolta lapsi on. Ikäänkään ei voi vaikuttaa: adoptioluvan ikähaitarin sisällä mennään, muu selviää kun saamme lapsiesityksen. Terveyden suhteenkin toive kuulostaa hämmentävältä, vaikkakin kovin ymmärrettävältä. Adoptioon vapautuvat lapset ovat kuitenkin maailmassa jo, ja heille etsitään sopivaa kotia. Syntyvälle lapselle voi toivoa terveyttä, mutta adoptiolapsen suhteen toive tuntuu inhimillisyydestään huolimatta ristiriitaiselta. Onko hyvä, jos ”rikkaaseen länsimaahan” lähtevät ne terveimmät, ja erityistä hoitoa tarvitsevat lapset jäävät kotimaahansa, todennäköisesti laitoshoitoon?  Erityistarvelomakkeella olemme voineet hiukan vaikuttaa siihen, millaista terveydentilaa lapselta toivomme, mutta loppu jää nähtäväksi.

(Note to self: Terveydestä pitää kirjoittaa oma postauksensa.)

Mää hoidan! Ehkä.

Laskettua aikaa (tai mitään sinne päinkään) ei adoptio-odottajalle meidän kontaktissamme anneta. Lapsen ja vanhempien yhdistäminen on sisältölähtöistä työtä, mikä tarkoittaa ettei vuoronumeroita ole. Lapsi tulee kun tulee, jos tulee.

Siitä huolimatta huomaan laskevani, jotain. Työkokouksessa suunnittelen vuoden 2020 syksyä ja lupaudun kaikkeen tietäen, etten ehkä ole silloin töissä. Vihjaan kollegoille, että kenties vuosittainen, valtakunnallinen projektini on seuraavaksi jonkun työtoverin hartioilla, sillä uunituoreen sijaisen vastuulle sitä ei voi laittaa.

Ystävä kysyy, miten sijaisuuteni järjestetään kun jään kotiin. Hän tietää, että teen työtä, jonka oppimisessa yksi vanhempainvapaa menee hujauksessa. Ilman lisäkoulutusta hommaan pystyviä sijaisia ei ole todennäköisesti ole olemassakaan. ”Not my business”, vastaan rakentavasti. Kyllä tekijä aina löytyy, olenhan minäkin tämän oppinut. Siperia opettaa, huku tai ui, mitä näitä nyt on. Intressini on seuraavaksi saada yhdelle lapselle hyvä lapsuus, siihen verrattuna kiinnostavatkin työt tuntuvat kovin toissijaisilta. Ennen en tätä ymmärtänyt (työ on aina ollut elämäni suurimpia intohimoja), mutta nyt kaikki on toisin. Jo nyt, vaikkei lasta vielä ole. Pitkä odotus tekee tehtävänsä.

Jos lapsi ei tule vuonna 2020, pettymys on selviö. Odotan lasta, odotan vanhempainvapaata, odotan kotonaoloa.

(Huomaako muuten tekstistä, että kirjoitan tätä junassa kahden intensiivisen kokouspäivän jälkeen, nälkäisenä ja väsyneenä?)

Adoptio-odottajan hankinnat

Eräänä pakkasenpuremana vapaapäivänä aloin etsiä netistä kattavaa listaa siitä, mitä kaikkea taaperoa odottavalla olisi syytä olla kodissaan, kun lapsi tulee kotiin. Tätä edelsi tietysti puolen päivän nautiskeleva kirpparikierros, josta mukaan tarttui pari lastenkirjaa ja muutama iloisenvärinen vaatekappale (lähinnä omaksi iloksi, enhän edes tiedä lapsen kokoa vielä). Oikein käyttökelpoista listaa en löytänyt, joten päätin koota sellaisen itse. Jos huomaat jotain puuttuvan, vinkkaa – täydennän mielelläni!

– Nukkuminen: sänky (pinna- vai lastensänky?), peitto, tyyny, vuodevaatteet, muovitettu lakana/patjansuoja

– Vaatetus: vuodenajasta ja iästä riippuen esim. kirpparilta pieni valikoima vaatteita ylös, alas, ulos, sisälle ja yöksi. Kun selviää, mikä juuri tällä lapsella toimii pukeutumisessa ja elämässä muutenkin, lisää niitä.

– Ruoka-asiat: pari lautasta, lasten aterimet, (nokka)muki, kenties tuttipulloja, syöttötuoli/lastentuoli

– Hygieniatarvikkeet: hammasharja, -tahna, hiusharja/kampa, kirvelemätön shampoo, jokin voide (hyvänä pitämiseen ja rasvaukseen), kylpytakki (meillä, koska kerrostalon saunavuoroille vaeltaminen), kylpyamme, kuumemittari, vaippoja, potta/vessanpöntön supistaja

– Viihde:  leluja, kuten pehmoja/ensinukke/Duploja, kirjoja, jokunen DVD, palapelejä, tutti

– Liikkuminen: rattaat/jokin kantosysteemi, turvaistuin autoon, turvaistuin pyörään, yövalo, koroke lavuaarin eteen

– Turvallisuusbonus: pari turvalukkoa kaapinoviin (jos touhukas taapero levittää heti kaiken lattialle eikä yhteinen kielikään vielä aukene), pistorasiatulppia

Epäodotusta

Paperit ovat olleet matkalla kohdemaahan jo kuukauden. Kai ne sentään ovat päässeet perille tässä ajassa? Odotamme viranomaisvahvistusta stoalaisin mielin, kuin kevättä: joskus se vielä tulee, aikanaan. Periaatteessa tämä kohdemaa vahvistaa meidän hyväksymisemme hakijarosteriin neljän kuukauden sisällä papereiden lähettämisestä.

Käsillä on jälleen odotuksen vaihe, jonka olemassaolosta ei voinut tietää etukäteen. Hakemusta kerätessämme laskimme, milloin lapsiesitys voisi aikaisintaan tulla, mutta nyt emme enää laske. Kunhan tulee joskus. Kerroimme vanhemmillemme tuon aikaisimman mahdollisen saapumisajan, ja se on luonnollisesti piirtynyt heidän mieleensä lapsen saapumisaikana. Kovin ymmärrettävää: muiden kuin tässä prosessissa olevien ei voi olettaa sisäistävän sen epävarmaa ja toistuvasti käsistä lipeävää luonnetta. Emme mekään pohjimmiltaan ymmärrä (prosessissa on aivan liikaa epäselvyyttä ja ennakoimattomia muuttujia), mutta sentään tiedostamme tuon hähmäisyyden olemassaolon. Ja sen, että jälleen kerran me odotamme, mutta emme vieläkään lapsitietoa.

Tämän verran uskallan tässä vaiheessa sanoa: jos sinulla on lainmukaiseen kattoikään eli 50 vuoden rajapyykille matkaa vain kaksi tai kolme vuotta, et taida ehtiä adoptiojunaan. Me olemme tällä haavaa nopeimmin vetävässä kontaktissa eikä mitään ylimääräisiä viivytyksiä ei ole tapahtunut, mutta helmikuussa tuli täyteen kaksi vuotta adoptioinfoon ilmoittautumisesta lukien.

Mies on viikon työmatkalla, ja minä katson jälkeen kerran sunnuntaiaamuna Areenasta Kelvolliset vanhemmat -dokumentin. Se valaa uskoa: Kyllä tämä tästä.