Nyt kirjoitan siitä, mistä ei oikeastaan kai pitäisi kirjoittaa. Siis adoptioon päätyvien lasten terveydestä ja siitä, voiko tervettä lasta näissä piireissä toivoa. Varsinkaan ääneen.
Taustaa
Heti aluksi on todettava (skenen sisällä oleville ärsyttävän itsestäänselvästi), että adoption päätyvät lapset ovat päätyneet syystä tai toisesta kotimaansa lastensuojelun piiriin. Ehkä heidät on jätetty viranomaisten käsiin jo syntymässä, ehkä hiukan myöhemmin – tai ehkä he ovat päätyneet huostaan kotoa tai kadulta vasta usean vuoden kuluttua. Amerikkalaiset käyttävät tässä yhteydessä usein sanaparia ”children from hard places”, ja pidän termiä kuvaavana. Paikoissa ja tilanteissa, jotka ovat ”great places” tuskin monenkaan tarvitsee luopua lapsestaan.
Koska lapset ovat syystä tai toisesta siis päätyneet lastensuojelun piiriin, on elämän alussa saattanut olla aliravitsemusta, vaihtuvia hoitajia, biologisen äidin päihteiden käyttöä tai kovaa psyykkistä kuormitusta (esim. kodittomuus, prostituutio). Nämä vaikuttavat lapseen. Samoin se, että lapsi on saattanut ehtiä elämänsä aikana kokemaan jo paljon pahaa: väkivaltaa, hyväksikäyttöä, kuka mitäkin. Joskus näistä tiedetään, joskus ei. Mustelmia voi olla paitsi kehossa, myös sielussa.
Toiseksi: Lapsilla voi olla erilaisia sairauksia tai perinnöllisiä alttiuksia, kuten meistä useimmilla. Ehkä lotossa kohdalle on osunut jokin Suomessa hiukan vieraampi sairaus, kuten jokin hepatiitti tai thalassemia (veritauti, joka alentaa hemoglobiinia). Tai sitten lapsella on epilepsia, diabetes tai joku muu meille tuttu vaiva. Osa näistä tiedetään jo lähtömaasssa, osaa ei.
Kolmanneksi: On joukko terveysongelmia, jotka ulkopuolistenkin on helpompi (?) huomata ja joita useimmiten ajatellaan, kun puhutaan erityistarpeista. Näitä ovat niin alentunut kuulo, karsastus, cp-vamma kuin vaikka puheen viivästynyt kehityskin. Osaa voidaan korjata ja osaa voidaan kuntouttaa tai hoitaa, ihan kaikkia ei.
Eli: adoptiolapsi ei ole tabula rasa, tyhjä taulu, mutta eipä sitä ole Suomessa syntynyt lapsikaan. Meillä on historia jo ennen syntymämme päivää, meillä kaikilla.
Erityistarvelomake
Jokaisen wannabe-adoptiovanhemman käteen ilmestyy jossain vaiheessa erityistarvelomake, jossa kohta kohdalta on päätettävä, voiko tulevalla lapsella olla jokin edellä kuvatuista (tai kymmenistä muista) terveysongelmista. Ironista on, että lomakkeella on jokaisen vaivan kohdalla hyväksyn ja en hyväksy -vaihtoehtojen lisäksi myös vaihtoehto ”willing to discuss” (huom: valveutunut lukija kertoi tämän poistuneen juuri!), jota eri maiden omissa erityistarvelomakkeissa (niitäkin voi siis maasta riippuen päätyä täyttämään) ei aina ole. Siispä kovin montaa rastia ei ”willing to discuss”-kohtaan kannata laittaa, sillä eri lomakkeiden valintojen tulee olla yhdenmukaisia.
Me täytimme lomaketta useaan kertaan, otimme välillä uusia kopioita ja täytimme taas. Osan kohdista rastimme intuitiivisesti (astma? tottakai käy!), osaan itsellemme vieraista vaivoista (mm. erilaiset halkiot) perehdyimme enemmänkin. Luimme uudelleen ja uudelleen myös Pelastakaa lapset ry:n lääkäriluennolta tekemiäni muistiinpanoja ja juttelimme muutamasta kohdasta tuttujen lääkäreiden kanssa. Päädyimme kai aika keskivertohakijoiksi, sillä sosiaalityöntekijän mukaan olimme varsin hyväksyviä ja itsestä taas tuntui, että rastimme pois ihan liikaa vaihtoehtoja. Kohdemaan erityistarvelista oli merkittävästi kotimaista listaa suppeampi, ja jostain syystä se ilahdutti. Mutta missä menee raja ”tavallisen lastenkohtilapsen” ja sn- eli erityistarpeisen lapsen välillä? Kotimaan erityistarvelistassa on varsin vaativiakin erityistarpeita, ja täytimme sen siitä huolimatta, että emme ole sn-jonossa.
(Jep jep, että jokainen adoptiolapsi on erityistarpeinen. Se tiedetään, kuten toivottavasti ensimmäisestä kappaleesta huomaa. Mutta kuka jakaa lapset regular- ja sn-kiintiöissä adoptoitaviin, ja millä perusteella? Hei Pela ja Interpedia, tiedottakaa meitä!)
Summa summarum, kokemuspohjalta: tämän lomakkeen täyttämisen jälkeen et enää osaa pitää itseäsi kovin hyvänä ihmisenä, sillä niin konkreettisesti rastien laittaminen ”en hyväksy”-ruutuun oman pikkusieluisuuden ja ihanteiden karisemisen paljastaa.
Saako tervettä adoptiolasta toivoa?
Saa ja ei saa. On inhimillistä toivoa, että kaikilla maailman lapsilla olisi kaikki hyvin, samoin sillä pienellä, joka meille tulee. On inhimillistä toivoa, että oma elämä pysyisi jokseenkin raiteillaan eikä muuttuisi keskussairaalan käytävillä kulkemiseksi ja kuntoutusvuorojen suunnitteluksi. Sitä toivetta ei adoptiolautakuntaan voi kuitenkaan lupahakemuksen yhteydessä välittää, vaan on oltava valmis hyväksymään ainakin joitakin erityistarpeita. Lievempiä tai vaativampia – ja hei, yllätyksiäkin voi tulla! Elämä on riskibisnes.
Odotusvaiheessa terveestä lapsesta puhuminen on kokemukseni mukaan näissä piireissä lähes tabu, vaikka joskus joku saattaa jollakin palstalla hihkaistakin tyyliin ”SE puhelu tuli! Meitä odottaa 2,5 v terve poika!”. Uskon silti että me kaikki toivomme lasta, joka saisi viettää tavallista lapsen elämää. Se, miltä osin tämä liittyy terveydentilaan ja mahdolliseen kuntoutuksen/hoidon tarpeeseen, on subjektiivista.
Lopuksi tekee mieli kysyä: Onko 42-vuotias mies erityistarpeinen, jos hänellä on a) ajoittaisia iskiasvaivoja lapsuuden epäonnistuneen mäenlaskuyrityksen seurauksena ja b) alkoholisti-isä, ja sen vuoksi vaikeuksia luottaa uusiin ihmisiin? Entä on 37-vuotias nainen erityistarpeinen, jos hänellä on a) laktoosi-intoleranssi ja b) ajoittaisia rytmihäiriöitä?
Jos sinusta tai minusta täytettäisiin erityistarvelomake, montako rastia ruutuihin tulisi? Olisinko minä helposti adoptoitavissa, vai jäisinkö lastenkotiin vuosiksi odottamaan sitä, että joskus oikeat vanhemmat hakijapinosta löytyvät?
En uskalla edes ajatella.
Avojaloin 