Viipyvät adoptiot televisiossa

Eräänä iltana A-studiossa keskustellaan kansainvälisten adoptioiden viipymisestä koronapandemian aikana. Makoilemme sängyllä ja katsomme ohjelman yhdessä. Adoptioperheiden puheenjohtaja ja toimittaja tekevät parhaansa, mutta eivät saa muita vierailijoita vastaamaan siihen, mitä me odottajat eniten haluaisimme tietää.

Miksi tänne oli mahdollista tuoda tilauslennoilla marjanpoimijoita mutta ei pieniä lapsia kera saattajien? Onko lapsen etu tosiaan se, että perhettä odotetaan ehkä vuosia pitempään kuin oli tarkoitus? Mitä adoptioiden vauhdittamiseksi on koronan aikana konkreettisesti tehty?

Ei juuri mitään, ilmeisesti. Mitään faktaa toimistaan vieraat eivät osaa kertoa. He ovat ilmaisseet yhteistyökumppaneilleen olevansa valmiita yhteistyöhön kun adoptiot alkavat taas edetä, mutta mitään muuta en heidän sanoistaan saa irti. Että katsellaan ja eihän tälle mitään voi. Kyllä tämä on nyt raskas tilanne odottajille.

Voihan tälle tilanteelle nyt jotain tehdä! Täytyy voida! Sisäisesti kihisen, mies ärhentelee ääneen. Oletteko, arvon adoptioviranomaiset, kuulleet lobbaamisesta? Vaihtoehtojen etsimisestä? Aktiivisemmasta tiedottamisesta Suomen aiemmin hyvästä koronatilanteesta, kahdenkeskisistä neuvotteluista viranomaisten kesken? Mielipidevaikuttamisesta, yhteistyökumppanuuksien vahvistamisesta, uusien etsimisestä, lääketieteellisen asiantuntemuksen tarjoamisesta?

Mistä me oikein teille maksamme?

Ajan kesyttämisestä

Syyskuu vaihtuu lokakuuksi ihan yllättäen. Siirtelemme isoja palikoita, teemme paljon töitä, minä ostan sähköpyörän kakkosauton korvikkeeksi. Kaksi viikkoa saamme käytettyä uuden sohvan ja nojatuolin valintaan.

Kuluisi nyt tämä aika, tämä syksy.

Ja kuuluuhan se: mummo kuulostaa puhelimessa joka kerran soittaessani hiukan vanhemmalta ja hauraammalta. Pieni kummilapsi kasvaa silmissä ja hänen hennon kehonsa painoa sylissäni on päivittäin ikävä. Isompi kummilapsi on yhtä ihana kuin aina: hän yrittää saada minut pelaamaan Minecraftia kanssaan ja on yllättäen kasvattanut kakkosluokkalaisen, jo ison ihmisen, tukkamallin. Suurin kummilapsi muuttaa ulkomaille. Puolison tukka kasvaa, lehdet kellastuvat, lähellä tapahtuva korona-altistus säikäyttää, ensimmäiset joulusuklaat ilmestyvät kauppoihin, unohdan palauttaa traumakirjan kirjastoon ja saan siitä sakkoja.

Kyllä, aika siis todistettavasti tosiaan kuluu. Se oikea, luotettava, tavallinen aika.

Adoption aika sen sijaan ei kulu, se venyy. Se lisääntyy, sitkistyy ja minä tiedän että aikaa ei oikeastaan edes ole. Ihmisen luoma illuusio, taipuva kaari, jotakin johon peilata omaa olemista, yön ja päivän vuorottelua. Jotakin, joka piti keksiä, jotta ihmiskunta selviäisi.

Kuka saisi adoptio-odottajan ajanlaskun lopettamaan venkoilunsa ja asettumaan ennustettavissa tunneiksi, viikoiksi ja vuosiksi?

(Tällä viikolla ostin kirkasvalolampun. Tämä syksy on hiljaisempi kuin toivoin, mutta pimeyden aion pitää loitolla.)