On pitkäperjantai.
Tämän täytyy olla elämäni pääsiäisviikonlopuista vähiten pääsiäiseltä tuntuva. Kummilapsi lähetti palmusunnuntaina virpomisvideon ja minä vein kiitokseksi postilaatikkoon suklaamunia. Istuin autossa kääntöpaikalla hetken pitempään ja näin, kun lapsi singahti postilaatikolle sisaruksensa kanssa. Niin hauska ja surullinen näky.
Oltuamme tasan kuukauden lähinnä kotona ja kahdestaan, alamme puolison kanssa kyllästyä. Toisiimme (tai ehkä siihen, ettei omaa aikaa ole kuin vessassa) ja uuteen arkeemme. Vaikka ärsyttää, tiedostan koko ajan kiitollisuudenaiheistani kaksi suurinta: olemme yhdessä ja olemme terveitä. Miten surkeaa olisi olla sairaana tässä maailman polvilleen laittaneessa taudissa, ja vielä yksin.
Palvelunantaja muistaa kahdella kirjeellä: paperilla tulee vuosipalvelumaksu ja sähköisesti kehotus päivityskirjeeseen ja -kuviin. Haemme nettikirpputorilta käytetyn, vain vähän pureskellun Brion pinnasängyn ja muutamme tunnissa työhuoneen lastenhuoneeksi. Prosessin alussa ostamiani kierrätysleluja asetellaan harkitusti lattialle ja keltaiset tulppaanit ikkunalaudalle pehmolelurivistön keskelle.
Hetken huone on kuin oikea lastenhuone, ihan oikean lapsiperheen ja lapsen huone.
Kamera laulaa, ihailemme lopputulosta ja puramme sen sitten vaitonaisina pois. Työhuone palaa työhuoneeksi. Pinnasänky saa jäädä, sinne kasaamme sekalaista tavaraa: uuden arjen myötä kotiin kannettuja työkirjoja ja lapsitavaraa.
Varastoksi muuttuneen sängyn päälle vedän valkoisen lakanan, kuin museossa. Odottavat ja toiveikkaat ajatukset piilotan lelujen mukana lakanan alle. Typerä korona on pienentänyt näkymiä entisestään: en ajattele ensi viikkoa pitemmälle, koska kukaan ei voi ennustaa mitä tuleman pitää. Siksi on jälleen kerran parempi piilottaa lakanan alle se, mitä toivoo, ja keskittyä yhteen päivään ja hetkeen kerrallaan. Kaikkihan on kuitenkin hyvin.
Avojaloin 