Kirpputorimittari painui pakkaselle

Vuosilomapäivä. Ajelen naapurikaupunkiin, näen perhettä, halailen vauvasta lapseksi muuttunutta kummilasta. Paluumatkalla ajan tutun kirpputorin kautta. Jos jotain kivaa osuisi silmiin?

Ei osu. Lasten vaatteita, joita ennen pengoin hyvillä mielin, ei tee mieli edes katsoa. Lelujen suhteen käy samoin. Se, mikä ennen tuotti hykerryttävän hyvää mieltä, kuvottaa.

Myyntipöytien välejä kierrellessäni ymmärrän, että koronan vuoksi venynyt prosessi on syönyt minulta sen kuplivan toivon, jonka kanssa kuljin prosessin ensimmäiset vuodet. Juuri nyt mielenmaisemassa jäljellä on vielä se mahdollisuus, että jonakin päivänä meistä tulee lapsiperhe, mutta toivosta en tiedä.

Onko se toivoa, jos ei kuitenkaan hävitä hyvinä odotusvuosina hankittuja lapsen vaatteita ja muita tarvikkeita?

Keskipiste

Uusi kollega tulee käymään työpaikalla. Hänellä on mukanaan lapsi. Hiukan alle kolmevuotias tyttö tutkailee paikkaa ja meitä aikuisia ujosti aikansa, sitten asettuu tiiviisti äitinsä syliin ja lopulta jo tanssahtelee ympäriinsä ja kokeilee lattian töminää. Aina välillä hän vilkaisee äitiään. Kyllä, äiti on vielä siinä. Kaikki on hyvin.

Hänen äitiinsä kohdistamansa katse uppoaa minun sieluuni. Hän katsoo äitiään niin kuin maailman keskipistettä. Niinkuin tähti hän liikkuu tilassa, koko ajan tiedostaen äidin, kuun, olemassaolon ja sijainnin. He ovat selvästi hyvin läheisiä, heijastavat toistensa rakkautta.

Kukaan ei katso minua niin kuin vaaleanpunamekkoinen tyttö äitiään. Minä en ole kenellekään maailman keskipiste, en niin kuin vanhempi lapselleen. Puolisolle kyllä, mutta eri tavalla. Me olemme toisillemme rakkaat, rakkaimmat, mutta tuon nyt näkemäni rakkauden haluaisin kokea.

Pyydänkö liikaa, minä, niin paljon jo elämältä saanut?