Lapsi rakastaa lunta. Hän lapioi, kiipeilee, mönkii, tekee lumienkeleitä ja lumiukkoja, istuu pulkassa ja haluaa joka päivä hiihtää. Hän pyytää myös saada syödä lunta aina ulkona ollessamme, kuinkas muutenkaan.
Tähän mennessä joulukuun suosikkiasioita ovat lapsen maailmassa hiihtämisen ohella olleet partiolaisten kalenterin luukkujen avaaminen aamuisin, piparkakkutalon koristeiden syöminen ja porokyyti.
Joulua lapsi odottaa kovasti. Ei lahjoja (hän ei vielä tiedä että niitä voi toivoa), ei ehkä pukkiakaan, mutta JOULUA. Ihmisiä, musiikkia, herkkuja, iloista touhuamista. Niitä koetamme järjestää, sillä onhan edessä oleva joulu meille kaikille sellainen, joka tallennetaan aivan erityisiin muistoihin. Ensimmäinen joulu yhdessä.
(Muutakin uutta ja erityistä joulussamme on, luopumistakin. Elämää, hyvässä ja pahassa.)
Tästä kaikesta voi siis päätellä, että elämä täällä soljuu uomissaan. Lapsi on ihana, elämä hänen kanssaan on onnellisempaa kuin osasin etukäteen kuvitellakaan. Tuntuu ihmeeltä, että ihan todella tämäkin aika tuli, aika jolloin saan leipoa joulutorttuja pienen huivipään kanssa ja voin aamuyön tunteina halata lämmintä pientä ihmistä, joka mutisee unissaan ”äiti”.
En usko, että enää juuri tänne kirjoitan, joten tämä on ainakin toistaiseksi jäähyväisteksti.
Tätä kirjoittaessani olen ajatellut sinua, joka ehkä tunnet perheemme; sinua, joka olet adoptiovertainen; sinua, joka vielä odotat; sinua, joka poikkeat muuten vain, ja sinua, jonka joulussa asuu suru tai ikävä. Jokaiselle teistä toivon hyvää joulua ja onnea uuteen vuoteen 2023.
Elämä on lahja.
Avojaloin 