Laajennettuun perheeseen syntyy vauva. Miten odotettu ja ihmeellinen asia! Kaikki aiemmin hymyilyttäneet kliseet käyvät toteen, kun esittelen rakastuneena hymyillen työpaikalla kuvia pikkuihmisestä: eikö olekin aivan erityisen suloinen ja täydellinen lapsi?
Eräänä lauantaina saan sylitellä vauvaa useamman tunnin. Kävelen ympäri kotiamme ja laulan hänelle läpi kaikki ulkoa muistamani laulut: vähän CMX:ää, jotakin nuoruusvuosien musiikkia ja aika monta virsikirjasta sivusilmällä napattua virttä. Virren 600 neljännen säkeistön kohdalla vauva nukahtaa syliin. Hänen syödessään puoliso asettuu pianon ääreen ja alkaa soittaa: syönti lakkaa välittömästi ja silmät laajenevat. Mitä tämä oikein on? Hetken kuuntelun jälkeen ruokailu jatkuu ja kaikkia meitä aikuisia naurattaa. Hän on jokaista varvastaan myöten niin ihana!
Se, mitä en sano ääneen, on tämä: voinko tosiaan rakastua yhtä palavasti vielä toiseenkin lapseen, omaamme? Häneen jonka kasvoilta en löydä mitään tuttua, häneen jolla on meille tullessaan jo omat ilonsa ja surunsa, innostuksensa ja inhonsa kohteet.
Hän, joka ei ole vauva, ei tyhjä taulu (tätähän kuulemma eivät vauvatkaan ole), ei kevyesti yhdellä kädellä kannettavissa eikä kummankaan suvun biologinen jatke, on meidän lapsemme.
Entä rakastuuko meidän lähipiirimme häneen samalla tavalla kuin tähän vaaleaan, hämmästyttävän tutunoloiseen pikkuihmiseen?
Pakko on uskoa että rakkaus minussa ja meissä lisääntyy, ei vähene. Että tämä rakkauteni juuri tähän vauvaan on kurkistus siihen mitä joskus tulee – ei ehkä heti kohdatessamme, mutta eihän niin käy kaikille biologisille vanhemmillekaan. Että rakkaus syntyy ja tulee tilaamatta kun aika on, mutta tulee kuitenkin, koska lapsi on lapsi ja minä haluan rakastaa häntä.
Avojaloin 