Päivä numero kolme – käytäntöä ja unelmointia

Kolmantena päivänä surffaan päivän pakollisten jälkeen netissä. Syököhän meidän lapsemme ikäinen syöttötuolissa? Nukkuuko pinnasängyssä vai juniorsängyssä? Millainen turvaistuin tarvitaan? Olisiko potta parempi kuin wc-istuimen supistaja, vai käyttääköhän hän vielä vaippoja?

Käyn myös kylässä adoptioperheessä. Elämä näyttää tavalliselta, mutta nyt vanhempi kertoo siitä, mikä ei näy. Sitäkin on.

Oma olo on kolmannen päivän iltana kevyt. Katson ihmisiä, töitä, elämää. Miten erilaiselta kaikki yhä näyttää.

Ensi kesänä taidamme voida mennä uimarannalle.

Päivä numero kaksi – lapsiesityksestä kertominen

Aamulla soitan vanhemmilleni. Äiti vastaa autosta ja varmistan, että puhelimen kaiutin on päällä. Alan itkeä jo ennen kuin saan sanaa suustani. ”Teistä on nyt sitten tullut kaksinkertaisia isovanhempia”, saan soperrettua. Äidin onni kuuluu puhelimessa: ”Ihanaa! Aivan ihanaa!”

Sitten soitan veljelle. Hän vastaa kaupasta. Onnittelen enoa. ”No sehän on hieno uutinen!” vastaa hän. Ikäero hänen lapseensa ei ole kovin suuri, voi miten iloinen ajatus se on. Serkukset!

Myös tärkeimmille ystäville on kerrottava. Mutta kenelle? Ja miten? Soittaisinko? Päädyn siihen, etten kykene tällä erää kertomaan uutista enää kenellekään jos haluan selvitä päivän pakollisista kuvioista – jotka onneksi alkavat vasta myöhemmin-, ja lähetän viestin muutamille lähimmille. Koska kaikki aivokapasiteettini ja kykyni tuottaa tekstiä puhelimen ruudulle ovat yhtäkkiä kadonneet, lähetän saman viestin kaikille:

”Me saatiin eilen lapsiesitys, pieni mustatukkainen ja ruskeasilmäinen (sukupuoli ja ikä). Näytän kuvia kun nähdään. Oon ihan pöllähtänyt!”

Vastaukseksi saan paljon rakastuneesti hymyileviä emojeja, sydämiä ja onnitteluita. Meidän puolestamme iloitaan, ja se koskettaa.

Muutaman viestinvaihdon jälkeen vaihdan vaatteet ja lähden kellon käskemänä liikkeelle. Automaattiohjaus jatkaa ja näyttää edelleen toimivan, onneksi. Olen samaan aikaan poissa ja enemmän läsnä kuin koskaan ennen. Tuntuu siltä kuin kaikki aistit olisivat auenneet. Ihmisiä virtaa ohi, keskustelen ja esiinnyn ja kuuntelen, ja samaan aikaan tunnen, siis fyysisesti tunnen, maailman olevan perustavalla tavalla jotenkin aivan erilainen kuin vielä toissapäivänä.

Illalla lähden kävelylle ja juttelen pitkään miespuolisen ystävän kanssa. Hänen elämäntilanteensa on toisenlainen, ja hän pahoittelee ettei oikein osaa fiilistellä tätä uutista. Sanon ettei se haittaa. Tämä asia on niin iso, että sana ”iloinen” ei tee oikeutta sille mitä se on ja miltä minusta tuntuu. Niin valtava asia, niin onnellinen, niin ihmeellinen. Niin merkillinen.

Että meille lapsi.

Lapsiesitys

Eräänä tavallisena päivänä olen poissa kotoa. Aurinko paistaa, mutta helle on hiukan viime viikkojen lämpötiloja kohtuullisempi. Verkkoyhteys katoaa tuntikausia myöhässä olevassa junassa aivan yllättäen. Ehkä ukkonen on rikkonut jonkin maston, ajattelen, ja annan asian olla. Puhelin jää päiväksi reppuun.

Tunnit kuluvat. Kun vihdoin kaivan puhelimen esiin tarkistaakseni verkon tilan, huomaan puolison soittaneen. Kolmesti.

Soitan takaisin. Hän ei vastaa. Menee pari minuuttia, ja hän soittaa. Keskustelu on niin meitä kahta, että se on kirjoitettava muutettavat muuttaen muistiin. Se menee näin:

Mies: ”Lapsi on annettu”.
Minä: ”Ai mikä lapsi?”
Mies: ”No lapsi.”
Minä: ”Ai joku lelu?”
Mies: ”No ei, kun lapsi. Se tuli.”
Minä: ”Siis mikä tuli?”
Mies: ”Se soitto.”

Loppua en sitten muistakaan. Mies lähettää minulle sähköpostiin lapsen tiedot ja kuvat. Hän on suloinen. Suuret nappisilmät ja musta tukka.

Ehdin lukea paperit tietokoneen ruudulta, mutta sitten on siirryttävä toisaalle ja laitettava tietokone kiinni. Automaattiohjaus onneksi toimii, sillä päässä ei tunnu liikkuvan mitään.

Loppupäivän ajatuksia en muista. Tunteen muistan.

Sinä iltana aurinko paistaa aivan erityisen kirkkaasti, se heijastuu veden pinnasta. Ukkonen jyrisee mutta pysyy kaukana. Ihmiset nauravat, tunnelma on hyvä, syön munkin ja toisenkin, voisin jäädä kellumaan tähän olemiseen ikuisesti – ja samalla sisäinen kiire yltyy: miksi tämä kestää näin pitkään? Päästäkää minut jo, maailmani on juuri liikahtanut sijoiltaan!

Kun vihdoin pääsen majapaikkaani, soitan puolisolle. Yhdessä käymme lapsiesityksen tietoja läpi. Puoliso on ehtinyt kääntää hankalat termit, minä koetan päästä kärryille. Jotakin terveydellistä taustatietoa on kerrottavaksi asti, mutta ei mitään huolestuttavaa.

En osaa yhtään sanoa, miltä tämä tuntuu. Olen iloinen, mutta ennen muuta olen ällistynyt. Tämä tunne on jotakin ihan muuta kuin mikään aiemmin kokemani, eikä sanastossani ole sille nimeä.

”Näin tavallisina päivinä ja näennäisen pienillä jutuilla tapahtuu aivan valtavan isoja asioita. Eikö ole ihmeellistä?” sanon puolisolle.

”Niin kai se aina on”, puoliso vastaa, ”ihan tavallisina päivinä.”