Palveluntarjoaja vakuuttaa joka suuntaan haluavansa tukea odottajia adoptioprosessin kaikissa vaiheissa. He myös kertovat haluavansa tavata kaikki odottajat mielellään vähintään kerran kasvokkain.
Varaamme siis tapaamisajan maavastaavan kanssa, sillä kesäloma vie meidät Helsinkiin.
Haluaisin kertoa, että tapaaminen on informatiivinen ja rohkaiseva, mutta se ei ole kumpaakaan. Se ei ole… mitään. Maavastaava ei katso kertaakaan silmiin ja vastailee kysymyksiimme joko asian vierestä tai ivalliseen (näin sen koemme) sävyyn. Aivan kuten puhelimessa ja sähköposteissakin.
Esimerkki 1, ivallisuus: Miehen tiedustellessa, miten nopeasti matkustusluvan saamisesta meidän on oltava kohdemaassa, hän vastaa opettavaiseen sävyyn ettei ”siinä kohtaa enää venkoilla sillä lapsen on tärkeää päästä mahdollisimman pian perheeseen. Kyllä silloin pitäisi jo voida jättää työt taakse.”
Esimerkki 2, epämääräisyys: Minä kysyn, millaisia ikä- ja sukupuolijakaumaltaan olevia lapsiesityksiä kohdemaasta on viime aikoina tullut. Hän vastaa: ”hmmm, niin. Monenlaisia! Jaa, tosiaan. Mitenkäs teillä olikaan näissä papereissa, joo-o, tuota, niinpä se on, kyllä kyllä.”
Tätä siis saa viidellä tuhannella eurolla. Järjestön tilat ovat hienot, mutta todellisuus on kaukana ammattimaisesta. Jos toimisin itse työssäni vastaavalla tavalla, päättyisivät hommat varmasti aika pian.
Tapaaminen on silkkaa ajanhukkaa. Minkäänlaista asiakaspalvelua ei ole, vastauksia ei saa, huumorikaan ei auta. Ulkona sihisemme ulos kaiken turhautumisen, eikä siihen riitäkään ihan hetki. Suunnittelemme prosessin todellisuuden avaamista järjestön rahoittajille (esimiehet tietänevät kyllä missä mennään), kunhan lapsi on kotona. Siihen asti on oltava hiljaa, vaikka mieli tekisi saattaa tämä surkeus koko maailman nähtäväksi.