Syksy on pitkällä. Olemme sairastaneet paljon. Jokainen flunssaton päivä tuntuu lahjalta, ja silloin yritämme tehdä kaikkea sitä, mitä sairaana ei voi tehdä. Käymme metsäretkillä, kerhoissa, ulkona leikkimässä ja pyöräilemässä. Tapaamme tuttuja, aikuisten ja lapsen. Tautiset päivät menevät sisällä, muumeja katsellen ja kirjoja lukien. Välillä leivotaan ja tehdään legoja, jos aikuiset kulloiseltakin taudiltaan jaksavat (lapsihan kyllä jaksaa). Toivottavasti seuraava syksy on tässä suhteessa kevyempi.
Saamme kuitenkin pidettyä lapselle ensimmäiset juhlat! Ristiäisiin tulee iso joukko lähimpiä ja kummeiksi suostuu kuusi kaikkein rakkainta ihmistä. Heissä on yksi prepperi, yksi reserviläinen, yksi lentäjä, yksi kokenut äiti, yksi supertärkeä perheenjäsen, yksi tanssija ja yksi kristillisen kasvatuksen ammattilainen. Valiojoukko, juuri heidän kanssaan toivon lapseni saavan kasvaa. Yksi kummeista kastaa lapsen, toinen leipoo juhlaan kaikkien kehuman kakun, kolmas antaa lahjaksi kummilusikan (tätä jostain syystä toivoin hiljaa mielessäni, ei aavistustakaan syystä) ja loput osallistuvat kuka mitenkin: kahta kehtaan pyytää muistamaan lasta joskus iltarukouksessa, miten vaikealta se pyyntö tuntuukin.
Lapsi itse riemuitsee juhlapäivästään jo etukäteen. Itse juhlassa on lämmin tunnelma, lapsivieraat saavat soittaa virren aikana shakereita, päivänsankari yrittää kastaa itse itsensä, hänelle lauletaan paljon onnea vaan ja kahvin aikana hän singahtelee tennareissaan pöytien välissä. Onneksi leikkihuone on ruokasalin vieressä, ja valokuvaaja on nopea otteissaan. Kaikkia naurattaa, ja juhlassa on (ainakin allekirjoittaneella) iloinen tunnelma alusta loppuun.
Ja niin: sairastamisen ja juhlimisen välissä käymme myös neuvolassa. Siellä lapsi touhuaa tyytyväisenä koko vastaanottoajan, eikä minullakaan ole murheita siellä jaettavaksi. Kaikki on juuri nyt niin hyvin kuin voi olla, eikä tätä kirjoittaessa kenelläkään ole (koputan puuta!) edes nuhaa.