Ensimmäinen lapsiperhesyksy

Syksy on pitkällä. Olemme sairastaneet paljon. Jokainen flunssaton päivä tuntuu lahjalta, ja silloin yritämme tehdä kaikkea sitä, mitä sairaana ei voi tehdä. Käymme metsäretkillä, kerhoissa, ulkona leikkimässä ja pyöräilemässä. Tapaamme tuttuja, aikuisten ja lapsen. Tautiset päivät menevät sisällä, muumeja katsellen ja kirjoja lukien. Välillä leivotaan ja tehdään legoja, jos aikuiset kulloiseltakin taudiltaan jaksavat (lapsihan kyllä jaksaa). Toivottavasti seuraava syksy on tässä suhteessa kevyempi.

Saamme kuitenkin pidettyä lapselle ensimmäiset juhlat! Ristiäisiin tulee iso joukko lähimpiä ja kummeiksi suostuu kuusi kaikkein rakkainta ihmistä. Heissä on yksi prepperi, yksi reserviläinen, yksi lentäjä, yksi kokenut äiti, yksi supertärkeä perheenjäsen, yksi tanssija ja yksi kristillisen kasvatuksen ammattilainen. Valiojoukko, juuri heidän kanssaan toivon lapseni saavan kasvaa. Yksi kummeista kastaa lapsen, toinen leipoo juhlaan kaikkien kehuman kakun, kolmas antaa lahjaksi kummilusikan (tätä jostain syystä toivoin hiljaa mielessäni, ei aavistustakaan syystä) ja loput osallistuvat kuka mitenkin: kahta kehtaan pyytää muistamaan lasta joskus iltarukouksessa, miten vaikealta se pyyntö tuntuukin.

Lapsi itse riemuitsee juhlapäivästään jo etukäteen. Itse juhlassa on lämmin tunnelma, lapsivieraat saavat soittaa virren aikana shakereita, päivänsankari yrittää kastaa itse itsensä, hänelle lauletaan paljon onnea vaan ja kahvin aikana hän singahtelee tennareissaan pöytien välissä. Onneksi leikkihuone on ruokasalin vieressä, ja valokuvaaja on nopea otteissaan. Kaikkia naurattaa, ja juhlassa on (ainakin allekirjoittaneella) iloinen tunnelma alusta loppuun.

Ja niin: sairastamisen ja juhlimisen välissä käymme myös neuvolassa. Siellä lapsi touhuaa tyytyväisenä koko vastaanottoajan, eikä minullakaan ole murheita siellä jaettavaksi. Kaikki on juuri nyt niin hyvin kuin voi olla, eikä tätä kirjoittaessa kenelläkään ole (koputan puuta!) edes nuhaa.

Söpön lapsen äiti

Lapsi on kaunis kuin karkki. Sen lisäksi hän katselee ihmisiä mielellään ja hymyilee paljon ja (mielestäni) sangen hurmaavasti. Tällä yhdistelmällä saa huomiota välillä kiusaantumiseen asti.

”Kylläpä osaa olla suloinen lapsi!” ”Voi mitkä silmät, niin tummat ja kauniit!” ”Voi miten ihana ja mikä tukka hänellä onkaan!”

Tuttavilta tällainen tietysti vain ilahduttaa. Lapsihan on niin ihmeellinen, kaikin tavoin!

Tuntemattomilta kaupan kassalla, bussissa tai kadulla kuultuina nämä herttaiset ja hyvää tarkoittavat kommentit tuntuvat -noh- kiusallisilta. Taidan itse olla sen verran introvertti että vaivaannun näin suorasta huomiosta. Toisaalta koen, että joku on koettanut kauniilla sanoillaan saada minua kertomaan lapsen taustasta (eli onko hänen isänsä geeneiltään Tikkurilaa kauempaa vai onko lapsi adoptoitu -ja jos niin mistä ja miksi jajaja). Ja kolmanneksi nämä kommentit konkretisoivat sen mitä tiedän ja tunnen jo muutenkin, sen että lapsen ulkoinen erottuminen valtaväestöstä tulee olemaan mukana koko hänen ja meidän elämämme. Nyt hän on vielä pieni ja söpö ja herättää ihailua, mutta pelkääkö joku vastaantulija häntä hämärällä pyörätiellä teini-iässä siksi, että hän on muita tummempi? Todennäköisesti. Kuuleeko hän ihonväristään inhottavia sanoja kouluiässä? Epäilemättä.

Toisaalta: yhtenä päivänä lapsi leikkii leikkipuistossa uuden tuttavan, eilen vielä tuntemattoman tytön kanssa. Alamme tehdä lähtöä ja lapsi asettuu näkymättömiin pyöräkärryyn. Kuulen kuinka tyttö ryntää isänsä luokse ja huutaa: ”isi, mihin se keltapaitainen lapsi meni?” Niinpä niin. Me aikuiset olisimme varmaankin valinneet jonkin muun määreen, mutta toiselle lapselle minun lapseni oli se keltapaitainen kiva tyyppi. Hymyilemme miehen kanssa koko matkan kotiin. Sitä muuta ei voi ohittaa, mutta juuri nyt tämä on talletettava sydämeen (ja tänne).