Sen me saimme. Postiluukusta kolahtanut kirje ei tällä kertaa aiheuttanut sydämentykytystä: mielessä ei edes käynyt, ettemmekö olisi saaneet jatkolupaa.
Kaksi vuotta kerrallaan voimassa oleva ensimmäinen adoptiolupamme tuli tiensä päähän, mutta koska mikään ei ollut parin vuoden takaisesta muuttunut, ounastelimme luvan uusimisen olevan läpihuutojuttu. Kuten se olikin: jonkin verran vaivaa, mutta ei jännitystä.
Toivottavasti kolmatta lupaa ei enää tarvita.
Elokuun puolivälissä istuin opiskeluaikaisten ystävien kodissa kahvilla. Nostelin sormin palosta herneitä, kuuntelin leikin ääniä trampoliinilta eikä lapsiperheen elämä isossa kaksikerroksisessa talossa yhtäkkiä näyttänytkään niin pahalta kuin olin aina kuvitellut. Päin vastoin: kukaan ei juossut päin kirjahyllyä, ei kompastunut portaissa eikä huutanut pyyhkimään sieltä väärästä kerroksesta. Kaikki oli niin… mukavaa. Ja ennen kaikkea väljää. Rentoa ja kaunista.
Pitkät tunnit kotimatkalla puhuimme autossa elämästä, siitä mitä olimme ystäväkierroksellamme nähneet ja siitä mikä meitä odotti kotona. Siitä, että koska lapsen tuloa ei voi ennakoida, voisi elämässä tehdä juuri nyt jonkin muun, iloa tuottavan muutoksen. Koska elämä vain on nyt, eikä tulevaisuutta tunne kukaan.
Voisi muuttaa isompaan asuntoon, noin esimerkiksi. Pihalliseen, sellaiseen jossa kotitreeneille on kunnolla tilaa eikä työläppärin ainoa paikka ole ruokapöydällä. Ja jonka pihassa kasvaa viinimarjapensas.
Huomenna menemme tekemään pintakosteusmittauksen. Sen ja mahdollisesti loppuviikkoon sijoittuvan tiiveysmittauksen jälkeen taidamme tehdä tarjouksen uudesta kodista. Liian isosta, mutta niin ihanasta. Tarpeettoman uudesta, mutta sellaisesta, jossa voisimme läheistemme kanssa viihtyä: kummilapsille olisi vierashuone, ja yhden huoneen kattoon pultattaisiin videotykki. Ihan vain huvin vuoksi.
Olen aina ajatellut että vain jotkut muut (paremmin tienaavat ja aikuisemmat) muuttavat uusiin isoihin koteihin. Aivan kuten pitkään ajattelin yliopiston olevan joillekin toisille (lue: fiksummille ja ylemmistä sosiaaliluokista tuleville). Tuntuu suorastaan luvattoman ilahduttavalta miettiä aivan tarpeettoman ihanaa uutta kotia.
Tulkoot lisäselvitykset ja sosiaalityöntekijän kotikäynti! En yleensä ole kovin intuitioon nojaavaa tyyppiä, mutta juuri nyt ja tässä asiassa voisin olla. Marjapensasta ei tämän talon pihassa kasva, mutta omenapuu kyllä.
”Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun”. (ML)
Avojaloin 