Jes! Epäilyistäni huolimatta sain teiltä adoptioaiheisia kysymyksiä, suuri kiitos niistä. Kysymykset olivat niin hyviä, että sain niistä itsekin aivan uusia ajatuksia (ja uskokaa tai älkää, luulin tosiaan että kaikki odottajamietteet on jo kelattu läpi moneen kertaan). Kovin syvällistä filosofointia luvassa ei ole -olenhan joululomalla ja tähän asti keskittynyt lähinnä palapeleihin ja Maraboun Symphonyyn-, mutta tämä oli hauskaa – toivottavasti myös te viihdytte täällä ja kommentoitte jatkossakin!
Millaisena olet kokenut adoptioprosessin? Mikä on yllättänyt positiivisesti? Mikä ollut raskainta?
Olen ollut tämän prosessin mittaan pääosin valoisalla mielellä, mutta nyt kolmannen prosessivuoden pian täyttyessä huomaan että pelot, joita en aiemmin osannut edes ajatella, nousevat ajoittain pintaan. Keväällä on esimerkiksi aloitettava jatkoluvan haku, ja pelottaa jo nyt että emme jostain syystä saa lupaa. Että löytyy jokin mystinen sairaus tai historiatieto, jonka vuoksi kaikki menee pieleen.
Positiivinen yllätys on ollut se, miten yhdessä tässä odotuksessa puolison kanssa olemme. Parisuhteemme on tiivistynyt, tai oikeastaan me olemme tiimiytyneet: keskinäinen luottamus on vahvistunut ja tiedän, että ainakin joku tässä maailmassa tuntee tämän meidän prosessimme minun lisäkseni läpikotaisin. Lisäksi olemme huomanneet ajattelevamme monista lapsen kasvatukseen ja kasvuun liittyvistä asioista kovin samalla tavalla, vaikka lapsitoiveemme kanssa vähän myöhäisheränneitä olemmekin (=ajattelimme pitkään, ettemme halua lapsia lainkaan). Olemme myös tutustuneet mukaviin tyyppeihin näiden adoptiokuvioiden kautta, mikä on ollut suuri ilo.
Raskainta on ollut oppia sellainen odottajan tai oikeastaan asiakkaan rooli, johon ei kuulu juurikaan oikeuksia. Minulla adoptio-odottajana ei ole oikeutta hyvään palveluun, ajantasaiseen tiedotukseen, ei oikein mihinkään mitä olen aina pitänyt asiakassuhteissa itsestäänselvyytenä. Konkreettinen esimerkki tästä on se, ettet uskalla puolustaa oikeuksiasi tai pyytää oikein mitään, sillä palvelunantajan valta on suuri ja moni prosessi on kritiikin jälkeen kohdannut yllättäviä vastoinkäymisiä. Uskomatonta kyllä, mutta tähän asti olen aina luullut että tällaista mielivaltaa ei tässä yhteiskunnassa esiinny – missähän kuplassa olen elänyt?
Pahinta/parasta neuvonnassa?
Neuvonnassa oli kivaa! Prosessi tuntui tuossa vaiheessa rullaavan eteenpäin ja kotiin viemiseksi tuli aina hyviä keskustelunaiheita. Tulimme hyvin toimeen sosiaalityöntekijämme kanssa ja käsiteltävät teemat tuntuivat mielekkäiltä. Jos jotain negatiivistä on sanottava, niin ärsyttää, että emme tiedä kauanko meistä neuvonnan aikana kerättyjä -hyvin henkilökohtaisia- tietoja säilytetään. Haluaisin totisesti että sosiaalityöntekijän muistiinpanot ja omat kirjoitelmamme hävitettäisiin, kun prosessi on ohi. Pitäneekin joskus selvittää tämä (kyllä, tietosuoja-asiat ovat tuttuja ja kyselen nykyään kuntokeskuksen tiskilläkin, mihin esimerkiksi syntymäaikatietoa tarvitaan).
Mitä neuvonnassa käytännössä tapahtuu? Onko ne luentoja joistain tietyistä aiheista? Kuinka usein ja paljon niitä on?
Neuvonnassa taitaa olla paikkakuntakohtaisia eroja, vaikkei tietenkään pitäisi. Meidän kohdallamme neuvonta tarkoitti kuutta (vai seitsemää?) tapaamista sosiaalityöntekijän kanssa, kukin kestoltaan tunnista kahteen. Saimme etukäteen mietittäväksi ja kirjoitettavaksi tehtäviä aina seuraavan kerran teemaan liittyen, ja niiden pohjalta sosiaalityöntekijä sitten kyseli leppoisaan sävyyn kaikenlaista. Teemoja olivat ainakin oma lapsuus ja perhe, omat kiintymyssuhdehistoria, parisuhde, työn ja perheen yhteensovittaminen, ristiriitojen ratkaisumallit, kasvatusnäkemykset ja suunnitelmat lapsen hoitamiseksi kun hän tulee. Tiedostimme koko ajan että vaikka tapaamisissa oli yleensä hauskaa ja nauroimme paljon, olimme koko ajan myös arvioinnin kohteina, ja kyllähän se omanlaisensa intensiteetin tapaamisiin loi.
Tässä mietin, että oletteko te jo sisustaneet lastenhuonetta, kun puhut suunnitelmista laittaa taulut lastenhuoneeseen. Ja jos olette, miten olette sen toteuttaneet?
Olemme maalanneet yhden seinän taivaansiniseksi ja ripustaneet sinne jotakin sekalaista pientä lastenhuoneeseen sopivaa somistetta -linunpöntöltä näyttävän kellon ja keraamisia ilmapalloja noin esimerkiksi. Maalatun seinän vastapäinen seinä huutaa rumuuttaan täynnä vanhoja ruuveja ja kolhuja, ja siksi haluaisin laittaa sinne taulut peittämään pahimpia jälkiä. Julisteet kehysten sisältä puuttuvat vielä, joten olen askarrellut niihin itse sekalaiset kuvakollaasit naistenlehtiä leikkemällä. Lisäksi huoneessa on pari lelukoria, jalkalamppu, pehmoleluja, vaatekaappi ja keinulammas. Oikeastaan sieltä puuttuu kaiketi vain lapsen sänky ja jokin matto, mutta tällä hetkellä lattioilla on niiden sijaan runsaasti sekalaista sälää työkaluista likapyykkiin. Sänkyä ei tosiaan ole vielä, koska lapsen ikä on mysteeri, ja mattoa en vain ole saanut hankittua, sillä usein lastenhuoneen matot ovat kovin selvästi joko tytölle tai pojalle suunniteltuja. Katsotaan, mitä tapahtuu kun saamme lapsiesityksen.
Avojaloin 